Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia / Bram Stoker

Kuva Tammen sivuilta
Alkuteos: Dracula's Guest and Other Weird Stories
Kustantaja: Tammi
Ilmestymisvuosi: 1914
Suomentanut: Inkeri Koskinen

Tämä on äidinkielen kurssityö.




Bram Stoker (1847-1912) sai jo pienenä äidiltään innostuksen keksiä ja kirjoittaa omia tarinoita - äiti viihdytti poikaansa kertomalla pelottavia tarinoita. Aikuisiällä Stoker kirjoitti novelleja ja jatkokertomuksia sekä teatteriarvosteluita lehtiin. Erään arvostelun kautta hän tutustui näyttelijä Henry Irvingiin, jonka manageri Stokerista myöhemmin tuli. Vaikka hän kirjoitti useita novelleja ja romaaneja, ainoaksi tunnetuksi teokseksi on jäänyt Dracula. Viimeisinä vuosinaan Stoker ryhtyi kokoamaan tätä novellikokoelmaa turvatakseen perheensä elannon.

Oikeastaan otin tämän kirjan arvosteltavaksi vain alussa olevan saatteen takia - Florence Stoker kertoo siinä Draculan vieras -novellin olleen osa Draculan alkuperäistä käsikirjoitusta. Vaikka novellista löytyi selviä yhteneväisyyksiä kyseiseen romaaniin, kuten muun muassa päähenkilön luonne sekä Draculan ja suden suojelevaisuus vierastaan kohtaan, en itse keksinyt sille paikkaa romaanissa.

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia sisältää yhdeksän kauhunovellia. Näistä novelleista suurimman osan tapahtumat sijoittuvat johonkin syrjäiseen tai muuten vain synkkään ja pelottavaan paikkaan. Novelleissa osansa saavat niin kostonhimoinen musta kissa, rotaksi muuttunut ihminen, vampyyrit kuin ulvovat sudet. Ihmishahmoissa korostuu 1800- ja 1900-luvun vaihteelle tyypillinen ajattelutapa - miehet ovat vahvoja ja rohkeita, kun taas naiset ovat heikkoja ruumiiltaan ja mielenterveydeltään.

Novelleilla ei ole yhdistävää teemaa, mutta useimmissa korostetaan ihmisen luottamusta omaan järkeen sekä uteliaisuutta, "epäluonnollista" totuutta suostuta hyväksymään, vaikka se seisoisi silmien edessä. Asioita saatetaan aluksi säikähtää, kuten tapahtuu Crookenin hiekkasärkät -novellin päähenkilölle, mutta uteliaisuus ja tiedonhalu houkuttelevat henkilön asettamaan itsensä varoitetulle vaaralle alttiiksi. Uskontoon ja yliluonnollisuuteen liittyvät aiheet ja myytit ovat vahvasti läsnä, tämän huomaa esimerkiksi Tuomarin talo -novellissa - rotta säikähtää Malcolmsonin kohottaessa Raamattua.

Kieli ja rakenne ovat novelleissa tavallisia. Tapahtumat kulkevat kronologisessa järjestyksessä, ainoastaan Uni punaisista käsistä sisältää takaumia. Teksti on yllättävän sujuvaa ja helppolukuista verrattuna Draculaan, jossa on monimutkaisia sanoja ja lauseita. Kerrontaa elävöitetään lyhyillä lauseilla ja kuvailulla. Kuvailua oli hieman liikaa, mutta kuitenkin se sai tapahtumapaikat konkreettisemmiksi ja helpommin kuviteltavimmiksi.

Lukukokemuksena Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia ei kauhistuttanut tai säväyttänyt kovinkaan erikoisesti. Vaikka osa novelleista jäi hieman epäselviksi, mutta kokonaisuutena tämä novellikokoelma toimii hyvin. Nykypäivän lukijalle novellit eivät anna sitä samaa kuin 1900-luvun lukijalle, sillä tuolloin oltiin taikauskoisempia ja uskonnollisempia kuin nykyaikana. Siksi tämä kokoelma ei tule saavuttamaan Suomessa kovinkaan suurta suosiota - kukaan ei osaa enää pelätä novelleissa esiintyviä hahmoja ja/tai tapahtumia. Uskon, että ainoastaan Stokerin muuta tuotantoa lukeneet henkilöt osaavat arvostaa tätä novellikokoelmaa ja sen sanomaa.


***½

Ylpeys ja ennakkoluulo / Jane Austen

Kuva täältä
Alkuteos: Pride and Prejudice
Kustantaja: WSOY
Ilmestymisvuosi: 1813
Suomentanut: S.-L. Norko Turja

Täällä blogissa ja demilässä olleiden galluppien yhteenlaskettujen äänien perusteella valitsitte arvosteltavaksi Jane Austenin toisen romaanin, Ylpeyden ja ennakkoluulon. Olen enemmän kuin innoissani saadessani kirjoittaa lempiteoksestani tänne. Tämä lukukerta taisi olla jo viides tai kuudes... Odotan sitä hetkeä, kun Ylpeyden ja ennakkoluulon lukeminen alkaa tuntua pakkopullalta, mutta Austenin romaanien kohdalla tämä taitaa olla (ainakin omasta mielestäni) mahdotonta!

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon julkaisemisesta. Uskotaan, että se perustuu Jane Austenin romanssiin Thomas Lefroy nimisen miehen kanssa. Toisin kuin Darcy ja Elizabeth, Austen ja Lefroy eivät päätyneet naimisiin, juurikin erilaisten yhteiskuntaluokkien takia - Lefroyn sukulaiset pitivät papin tytärtä liian huonona tulevalle tuomarille. Tätä teosta voisi periaatteessa pitää Austenin toivomasta lopusta tälle "rakkaustarinalle".

Herra Bingley vuokraa Hertfordshirestä Netherfieldin kartanon. Seudun naiset kuhisevat - tällä komealla ja nuorella miehellä huhutaan olevan noin 4000  punnan tulot. Tarkkanäköiseksi itseään kutsuva Elizabeth Bennet huomaa, miten hänen sisarensa Jane herättää Bingleyn huomion. Mutta miksi Bingleyn ystävä Darcy, mies joka tuntuu vihaavan kaikkia naisia, katselee Elizabethiä aina salaa? Juoneen astuu mukaan myös Wickham, joka kertoo Elizabethille Darcyn aiheuttamasta epäonnesta. Mutta ovatko asiat todella niin kuin väitetään?

Nimensä mukaisesti Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo ylpeydestä sekä ennakkoluuloista. Ylpeyttä käsitellään erityisesti herra Darcyn kautta. Melkein heti alusta alkaen häntä pidetään ylpeänä ja itsekkäänä, kuten seuraavasta lainauksesta käy ilmi:

-- ja häntä katseltiin suuresti ihaillen puoli iltaa, kunnes hänen käytöstapansa herättivät suuttumusta, joka muutti hänen saavuttamansa [suuren] suosion vastenmielisyydeksi. Huomattiin nimittäin, että hän oli ylpeä, piti itseään muita parempana eikä suvainnut antaa minkään miellyttää itseään.

Darcyn ylpeys johtuu hänen sanojensa mukaan eniten kasvatuksesta, mutta myös pettymyksillä joidenkin tekoihin on ollut vaikutusta tämän luonteenpiirteen kehittymisessä. Mies kehuu itseään sanomalla, ettei hänen luottamustaan voi saada takaisin, jos sen kerran menettää. Jokainen saa itse päättää, voiko tätä pitää hyvänä ominaisuutena.

Ennakkoluulot ovat vahvassa asemassa tässä teoksessa. Elizabeth Bennet pitää itseään todella tarkkanäköisenä ja ennakkoluulottomana. Hänen itsetuntonsa saa kuitenkin kolauksen, hänen saadessaan tietää totuuden Wickhamista ja tämän suhteesta Darcyn perheeseen. Elizabeth pettyy itseensä ja katuu tekojansa ja sanojansa, mutta kuitenkin oppii ottamaan selvää tosiasioista ennen "tuomitsemista". Ennakkoluuloja käsitellään myös avioliittokysymyksissä. Darcy pitää Bingleyn ja Jane Bennetin suhdetta mahdottomuutena juurikin sääty-/yhteiskuntaluokkaerojen takia ja pyrkiikin aluksi estämään näiden avioitumisen. Darcy yrittää myös estää itseään ihastumasta Elizabethiin samoista syistä. Kuten Elizabeth, myös Darcy oppii selvittämään asiat ennen toimiaan. Onneksi hän kykenee korjaamaan virheensä. Olisikohan Ylpeys ja ennakkoluulo klassikko, jos tämä herra olisi pysynyt ensivaikutelmasta muodostuneissa käsityksissään?

Ennakkoluulot ja ylpeys liittyvät teemaan vahvasti juurikin aikakauden takia. 1800-luvulla pidettiin mainetta ja sen säilyttämistä erittäin tärkeänä. Myös sääty- ja yhteiskuntaluokat olivat tiukat, mutta yhden säätyluokan sisälläkin saatettiin halveksua ihmisiä varallisuuden tai maineen takia. Mielestäni Ylpeyttä ja ennakkoluuloa voidaan pitää aikakauttaan tyypillisesti kuvailevana teoksena, sillä siinä korostetaan ja pyritään häivyttämään edellä mainittuja asioita ja käsitteitä. Elizabethiä ei voi kuin ihailla, kun hän uskaltaa väittää vastaan ja ilmaista oman mielipiteensä muista välittämättä. Häntä voisi oikeastaan pitää hyvänä esikuvana nykyajan nuorille naisille.

Yksi asia, mitä ihailen Austenin teoksissa on se, että hän onnistuu kuvailemaan henkilöitä hauskalla tavalla muutamalla sanalla tai virkkeellä. Lukijan on helppo muodostaa oma käsityksensä hahmoista tämän ansiosta. Kuvailu ei ole liian pitkää ja puuduttavaa, vaan sitä elävöitetään oivallisilla sananvalinnoilla. Esimerkkinä voisin lainata teoksen alusta herra ja rouva Bennetin luonteiden kuvailun:

Herra Bennet oli niin kummallisista ominaisuuksista kokoonpantu - hänessä kun oli purevaa huumoria, pidättyväisyyttä ja oikullisuutta - ettei hänen vaimonsa edes kolmenkolmatta [23] vuoden kokemuksen perusteella ollut oppinut ymmärtämään hänen luonnettaan. Rouva Bennet itse oli suoraviivaisempi. Hän oli nainen, jolla oli pienehköt älynlahjat, niukalti oppia ja epävakaa luonne. Kun hän oli tyytymätön johonkin, hän kuvitteli olevansa hermostunut.

Lukukokemuksena tämä teos on mahtava (käy varmaankin ilmi tämän blogitekstin pituudestakin)! Se avartaa käsitystä 1800-luvun alun periaatteista tukahduttamatta lukijaa. Sanomaltaan ja teemaltaan Ylpeys ja ennakkoluulo on ajaton, sen tarinaan ja henkilöhahmoihin voi samaistua vielä nykypäivänäkin. Juuri tästä syystä se on arvokas - niin historiallisesti kuin tarinallisesti.


*****

Piiat / Kathryn Stockett

Kuva täältä
Alkuteos: The Help
Kustantaja: WSOY
Ilmestymisvuosi: 2009
Suomentanut: Laura Beck

Eletään 1960-lukua. Jacksonin Mississippissä asuva 23-vuotias Skeeter Pheelan tuskailee äitinsä kanssa, joka yrittää hullunlailla etsiä hänelle sopivaa miestä. Kaikki Skeeterin ystävät ovat jo naimisissa. Ystäviä, ja muita Jacksonin kotirouvia yhdistää yksi asia - musta kotiapulainen. Skeeter ihmettelee, miten eri tavoilla hänen ystävänsä suhtautuvat näihin arjen pelastajiin. Yhdessä Aibileenin, Minnyn ja muiden mustien kotiapulaisten kanssa hän aloittaa kirjoittamaan mustien kotiapulaisten työstä sekä elämästä kertovaa kirjaa. Skeeter tajuaa, miten ahtaalla nämä mustat ovat koettaessaan miellyttää valkoisia kotirouvia. Samalla Skeeter yrittää selvittää Constantinen kohtaloa, naisen, joka oli hänen kotonaan apulaisena useita vuosia. Kirjan julkaistuttua Skeeter ja häntä avustaneet kotiapulaiset tajuavat joutuneensa suureen vaaraan, mutta Minnyn ansiosta he välttävät pahimman. Lopulta Skeeter saa töitä New Yorkista, mutta ei halua jättää uusia ystäviään hullunmyllyn keskelle...

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä hyvää kirjaa! Odotin tätä kirjaa vaikka kuinka kauan kirjastosta - aina joku oli varannut tai lainannut juuri ennen minua. Mutta toissapäivänä kirjastonhoitajan avulla löysin tämän kirjan (oli aluksi laitettu väärään paikkaan, yrittiköhän joku yläkerrasta estää minua lukemasta tätä kirjaa?) ja suurinpiirtein juoksin se kainalossani ulos. Odotus todellakin palkittiin!

Kerronta Piiat-kirjassa tapahtuu yhtä poikkeusta lukuunottamtta Miss Skeeterin, Aibileenin ja Minnyn kautta. Kertojat kertovat tuovat oman säväyksensä juoneen kertomalla oman näkökulmansa eri tapahtumiin. Skeeterin kerronta on mielenkiintoinen, hän on todellakin erilainen muihin aikansa (valkoisiin) naisiin verrattuna. Hän tajuaa pienen vaaran aloitellessaan kirjan kirjoittamista, ja haluaa suojella itsensä lisäksi  tarinansa kertovia (kotiapulaisia).

Aibileenin osat kirjasta ovat surumielisiä, mutta silti niissä kukkii pieni huumorinkukkanen. Hänen puheestaan heijastuu suru, joka koskee omaa ja varsinkin hänen poikansa kohtaloa. Aibileen on ensimmäinen, joka suostuu kertomaan tarinansa Skeeterille. Aluksi hän kokee asiasta puhumisen vaikeaksi, mutta keksi keinon tarinansa kertomiselle - kirjoittaminen. Aibileenista tulee Skeeterin lähin liittolainen prosessissa ja hän auttaa tätä "hankkimalla" muita haastateltavia.

Suosikkihenkilöni Minnyn näkökulmasta kirjoitetut tapahtumat olivat ehdottomasti hauskimpia ja helpoimpia lukea. Minny on pieni ja tukeva musta nainen, joka on todella suorasanainen ja hauska. Hän on saanut potkut yli 15:sta kotitaloudesta ennen kuin päätyy miss Celian luo palvelukseen. Celia on kuulunut (tai kuuluu oikeastaan edelleenkin) valkoisen roskaväkeen, ennen naimisiinmenoa mister Johnnyn kanssa. Mister Johnny on Hilly Holbrookin (Jacksonin kotirouvien "johtohahmo") entinen poikaystävä, jonka Johnny jätti Celian takia. Hillyn takia Celiaa ei huolita mukaan seurapiiriin ja tapahtumien järjestelykomiteoihin. Minny ihmettelee emäntänsä outoa käytöstä, tämä häipyy muka huomaamattomasti yläkertaan hiiviskelemään, ei halua paljastaa Minnyn olevan häntä auttamassa ja on vetelä/avuton. Alun hankaluuksien jälkeen, Miss Celia ja Minny tulevat läheisiksi. Se käy ilmi seuraavasta lainauksesta, jota lyhentelin hieman:

"Minny?" kuulen miss Celian huutavan.Työnnän heiluriovan hyvin varovasti auki ja kurkkaan siitä. Miss Cealia istuu pöydän päässä ja mister Johnny sen vieressä. Ne molemmat katsoo minuun. Mister Johnny on valkoisempi kuin se albiinomies, joka asuu miss Waltersin kadulla."Minä kerroin Johnnylle vauvasta", Celia kuiskaa. "Kaikista vauvoista.""Minny, minä olisin menettänyt hänet ilman sinua", mister Johnny sanoo ja tarttuu minun käsiini. "Luojan kiitos sinä olit täällä."Vilkaisen Miss Celiaa ja näen miten kuolleet sen silmät on. Tiedän jo, mitä lääkäri on sille kertonut. Arvaan ettei se tule koskaan synnyttämään eläviä vauvoja. Mister Johnny puristaa käsiäni ja menee sitten miss Cealian luo. Se painuu polvilleen ja painaa päänsä miss Celian syliin. Miss Celia silittää sen tukkaa uudestaan ja uudestaan."Älä jätä minua. Älä ikinä jätä minua, Celia", se itkee."Kerro hänelle, Johnny. Kerro Minnylle mitä sanoit minulle."Mister Johnny nostaa päänsä. Sen tukka on aivan sotkussa ja se katsoo minuun. "Sinulla tulee aina olemaan työpaikka meillä, Minny. Koko loppuikäsi, jos haluat.""Kiitos, sir", minä sanon, ja tarkoitan sitä. Mitään sen parempaa en olisi tänään voinut kuulla.Lähden kohti ovea, murra miss Celia sanoo, hyvin hiljaa: "Jää vähäksi aikaa tänne, Minny, viitsitkö?"Niinpä nojaan käsilläni sivupöytään, sillä vauva alkaa olla jo aika painava. Ja mietin miksi minulla on niin monta, kun sillä ei ole yhtään. Mister Johnny itkee. Miss Celia itkee. Me kolme hullua itkemme ruokasalissa.

Piiat on mielestäni hyvä kertomus rotujen välisistä ristiriidoista 1960-luvulla. Monet vastustavat tasavertoisuutta, mutta onneksi Jacksonissakin on vielä muutamia valkoisia, jotka arvostavat ja rakastavat näitä kodinhengettäriä. Stockett on onnistunut luomaan herkän tarinan mustien ja valkoisten salaisesta ystävyydestä ja läheisyydestä. Kirjan henkilöihin on helppo samaistua.

Kuten tämän tekstin pituudestakin voi jo arvata, ihastuin kirjaan täysin. Siksi Piiat saa kunnian olla ensimmäinen arvostelemani kirja, joka saa

*****

Humiseva harju / Emily Brontë

Alkuteos: Wuthering Heights
Kustantaja: Otava
Ilmestymisvuosi: 1847
Suomentanut: Juhani Lindholm

Herra Lockwood saapuu juuri vuokraamaansa Rastaanlaakson kartanoon vuokraisäntänsä, herra Heathcliffin, luota. Lockwood ihmettelee vuokraisäntänsä käytöstä: tämän kohteliaisuus vaikutti teennäiseltä ja pakotetulta, aivan kuin Heathcliff ei haluaisi olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Lisäksi Heathcliffissä on jotain muutakin outoa, lähes mielipuolista. Herra Lockwood pyytää taloudenhoitajaansa Ellen Deania kertomaan vuokraisännästään ja Dean aloittaa tarinan kertomalla kuinka Humisevan harjun isäntä saapui Yorkshireen ja miten talo joutui tämän haltuun.

Eräänä iltaana vanha herra Earnshaw palaa kaupunkimatkalta kotiin mukanaan likainen mustalaispoika, jonka oli löytänyt kadulta kuljeskelemasta. Poika nimetään Heathcliffiksi. Herra Earnshawin lapset (Hindley ja Catherine) vierastavat aluksi tulokasta, mutta vähän ajan kuluttua Heathcliffin ja Catherinen välille kehittyy vahva ystävyys, joka myöhemmin muuttuu rakkaudeksi. Vaikka he uskovat pysyvänsä aina yhdessä, Catherinen avioliitto ja kuolema erottavat heidät. Heathcliff raivostuu ja alkaa suunnitella kostoa.

Emily Brontën ainoaksi romaaniksi jäänyt Humiseva harju on aikakauden mukaisesti sekoitus synkkyyttä ja romantiikkaa (+ehkä jopa intohimoa). Olisi mielenkiintoista tietää, millaista hänen muu tuotantonsa olisi ollut. Kyseistä Brontëa on vaikea uskoa näin vahvan ja tunteikkaan kirjan kirjoittajaksi, sillä hän oli melko sivistymätön maalaispapin tytär. Kielellisesti tämä teos on erinomainen - sanavalinnat sekä sanajärjestys ovat osuvia ja sulavia. Loppuratkaisu oli aika yllättävä.

Humiseva harju on pääväritykseltää todella synkkä ja raskas. Jos kirjoilla voisi olla tunteita, tämä kirja olisi sekoitus vihaa, epätoivoa ja rakkautta. Nämä tunteet tiivistyvät seuraavassa lainauksessa, jossa Ellen Dean on juuri mennyt Rastaanlaakson kartonon pihamaalle kertomaan Heathcliffille Catherinen kuolemasta:

"Piinallinen mielummin!" Heathcliff ärähti pelottavan kiivaasti, polkaisi jalkaa ja voihkaisi, kun hallitsemattomat tunteet yhtäkkiä saivat vallan."Hän valehteli loppuun asti! Missä hän on? Ei hän siellä ole - ei taivaassa - ei kadotuksessa - missä hän on? Sinä sanoit, ettet välitä kärsimyksistäni! Yhden ainoan rukouksen minä rukoilen, ja sitä minä toistan niin kauan kunnes kieleni kangistuu, ja se kuuluu - Catherine Earnshaw, älköön sielusi saako rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä väitit, että minä tapoin sinut - kummittele minulle sitten! Niinhän murhatut tekevät murhaajilleen. Minä uskon - tai tiedän - että aaveita on maan päällä vaeltanut ennenkin. Seuraa minua joka paikkaan - ota mikä hahmo tahansa - tee minut vaikka hulluksi, mutta älä jätä minua tähän kuiluun, mistä en sinua löydä! Hyvä Jumala! Tätä ei voi sanoin kuvata! En minä voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!"

Näin huomataan, miten syvää rakkautta Heathcliff on tuntenut lapsuudenystäväänsä kohtaan. Heathcliff kokee, ettei voi elää enää, koska Catherine oli ollut hänen elämänsä tarkoitus.


****½

Ensimmäinen kesä New Yorkissa / Candace Bushnell

Kuva täältä

Alkuteos: Summer and the City: A Carrie Diaries Novel

Kustantaja: Tammi

Ilmestymisvuosi: 2011

Suomentanut: Liisa Laaksonen

Ensimmäinen kesä New Yorkissa on kuvaus Carrie Brandshawin kokemuksista tämän ensimmäisenä kesänä New Yorkissa. Kesän aikana Carrie tapaa ihmisiä, jotka tulevat pysymään hänen elämässään loppuun asti. Carrie ihastuu, pettyy ja rakastuu sekä pääsee yhä lähemmäksi haavettaan - kirjailijaksi tulemista.

Bushnellin kuudes teos sopii todella ystävänpäivän seudun lukemiseksi, se on sopivan "hömppä" ja kevyt luettava. Ensimmäinen kesä New Yorkissa on kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirjassa kerrotaan, kuinka Carrie tutustuu räväkkään Samanthaan, kriittiseen Mirandaan sekä ikuiseen romantikkoon Charlotteen ja millaista noin parikymppisten ystävysten elämä 1980-luvun New Yorkissa oli. Saapuessaan New Yorkiin Carriella ei ole hajuakaan tulevaisuudestaan, mutta kesän lopussa suunnitelmat ovat selkiytyneet.

Vaikka juoni oli samanlainen kuin Sinkkuelämää- tv-sarjassa, teos oli yllätyksiä täynnä! Kuka voisi uskoa Samanthan suunnittelevan tosissaan häitä? Tosin Samanthan osalta suhde on rajapyykki hänen elämässään, joka on saavutettava hinnalla millä hyvänsä.

Lempihahmokseni nousi Capote niminen nuori mies, joka oli samalla kirjoituskurssilla Carrien kanssa. Vaikka Capote vaikuttaa aluksi kylmältä ja välinpitämättömältä Carrieta kohtaan, alkaa lukija vähitellen huomata, miten paljon Capote välittää Carriesta. Capote on tämän tukena ja ilmaisee mielipiteensä suoraan. Carrie vihaa Capotea kurssin alussa, mutta lopulta tutustuttuaan tähän, hän rakastuu. Heidän suhteensa jää lyhyeksi, mutta Carrie tulee muistamaan Capoten vielä pitkään.

Tämä kirja on sellaista perushömppää, jota löytyy melkein jokaisen marketin kassalta tai lehtihyllyltä harlequin-kirjojen läheltä. Harlequiniksi en kuitenkaan tätä laskisi - kuvailu oli liian kilttia ja käsiteltiin (yllättävän) vähän seksiä.

Ensimmäinen kesä New Yorkissa sopii ystävysten kohtaamistapaa pohtineille Sinkkuelämää-sarjan faneille ja kaikille hömppäkirjallisuuden ystäville.


**+

Saamelandia / Magne Hovden

Alkuteos: Sameland
Kustantaja: Otava
Ilmestymisvuosi: 2010
Suomentanut: Outi Menna

Saamelandia on Magne Hovdenin esikoisromaani. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Norjaan, Kirkkoniemen pieneen kylään, jossa kirjoittaja Hovden asuu perheineen.

Roy ja Leif saavat kalastureissullaan uskomattoman idean - he perustaisivat elämyspuiston, Saamelandian. Todellisuudessa he eivät tiedä mietään saamelaista tai näiden perinteistä, mutta eiväthän ulkomaalaiset sitä tajua. Roy ja Leif ovat liikkeellä nollabudjetilla, ja käyttävät kiistanalaisia keinoja hankkiessaan (esimerkiksi telttoja) tavaroita Saamelandiaan. He oppivat myös, että porojen vatsalle ei tee hyvää syödä koiranruokaa. Lopulta Roy ja Leif rikastuvat, kuten tarkoituksena alun alkaen oli, mutta eivät Saamelandian avulla.

Saamelandia on mahtava kirja, ehkä paras tämän vuoden puolella lukemani! Vaikka juonenkäänteet eivät sinällään ole hauskoja, saavat Roy ja Leif sekä heidän (onnettomat) yrityksensä naisten ja menestymisen suhteen hymy huulilleni. Kirjan päähenkilöt ovat tyypillisiä "peräkamaripoikia", jotka eivät tahdo onnistua oikeastaan missään; aina matkassa on isoja tai pieniä mutkia. Teksti oli sujuvaa ja helppo lukuista sekä täynnä pieniä huumorinkukkasia.

Saamelandia vahvisti käsitystäni siitä, että saamelaiset ovat kieroja ja omalaatuisia sekä että heillä on oma erilainen/erikoinen elämäntapansa. Myös viina ja muut nautintoaineet ovat ahkerassa käytössä. Oli suloista, kun Roy ja Leif ostivat aina tietynlaisia eväitä toisilleen ja sitten valittivat toiselle, jos tämä oli sattunut tuomaan vääränlaisia.


****½

Kylmäveristen klubi / Charlaine Harris

Kuva täältä
Alkuteos: Club Dead
Kustantaja: Gummerus
Ilmetymisvuosi: 2003
Suomentanut: Sari Kumpulainen

Sookien miesystävä Bill sanoo lähtevänsä matkoille saadakseen lisää nimiä vampyyrirekisteriin. Sookie huolestuu, kun Billistä ei kuulu mitään ja Eric tulee kyselemään tämän perään. Pian hän huomaakin olevansa Mississipissä etsimässä Billiä. Apunaan Sookiella on Alcide Herveaux, ihmissusi. Useiden mutkikkaiden käänteiden jälkeen Sookie löytää Billin, mutta miten käykään heidän suhteelleen? Jääkö Sookie Billin luo kaikkien pettymysten jälkeen vai aloittaako hän aivan  puhtaalta pöydältä?

Muihin Sookie Stackhouse -kirjasarjan osiin verrattuna, Kylmäveristen klubissa oli paljon toiminta ja vauhdikkuutta. Lisäksi tässä kirjassa keskityttiin vampyyrien sijasta enemmän ihmissusiin ja (muihin) muodonmuuttajiin.

Kirjassa oli yksi pääjuoni, Billin katoaminen ja etsiminen, ja muutama pienempi juoni, kuten "ruumis kaapissa". Juonet täydensivät toisiaan ja varsinkin pienemmät juonet toivat omasta puolestaan lisää kiinnostavuutta tarinaan. Toisin kuin useimmissa muissa kirjoissa, tässä pienemmille juonille oli annettu ns. isompi rooli. Tämä on todella hyvä asia, sillä kirjan pääjuoni oli tylsähkö ja aika kulutettu. En ymmärrä Sookien järjenjuoksua (jos hänellä sellaista edes on!!), miksi lähteä etsimään entistä poikaystävää, josta on ollut enemmän surua kuin iloa?

Mielestäni Sari Kumpulaisen suomennos oli onnistunut. Vaikka kirjasta löytyikin pieniä kielioppivirheitä ja todella omituisia lauseita, sitä oli jotenkin helpompi lukea kuin aiempia osia.


****-

Verenjanoa Dallasissa / Charlaine Harris

Kuva täältä
Alkuteos: Living Dead in Dallas
Kustantaja: Gummerrus
Ilmestymisvuosi: 2002
Suomentanut: Johanna Vainikainen-Uusitalo

Sookie joutuu kreikkalaisen "jumalattaren", mainadin, hyökkäyksen uhriksi. Onnettomuuspaikalta Sookie kiidätetään Fangtaisaan, jossa  vampyyrit "joutuvat" imemään myrkyn Sookien verestä. Vastapalveluksena pelastumisestaan, Sookie lähetetään Dallasiin etsimään kadonnutta vampyyriä. Dallasissa hän joutuu tekemisiin fanaattisen vampyyrienvastaisen Auringon Seurakunnan kanssa. Jälleen kerran Sookie toivoo, ettei olisi tutustunut vampyyreihin.

Sookie Stackhouse -sarjan toinen osa kertoo vampyyreistä sen, mikä ensimmäisessä jäi kertomatta. Se paljastaa näistä yliluonnollisista olennoista inhimillisen ja katuvan puolen. Muuten Verenjanoa Dallasissa oli kuin Veren voima, Billin ja Sookien "ah-niin vahvaa ja erilaista rakkautta" (huomatkaa ironiset lainausmerkit) korostettiin koko ajan! Joka toisessa luvussa Sookie tuntui epäilevän Billin rakkautta ja heidän suhteensa lujuutta. Tosin itsekkin hermoilisin samoista asioista, jos sattuisin seurustelemaan vampyyrin kanssa.

Kirkon viereltä varjoista erkani hahmo. Godfrey. Hän oli yhä paljasrintainen, hän näytti yhä raikkaalta kuusitoistavuotiaalta. Ainoastaan oudot tatuoinnit sekä hänen silmänsä paljastivat nuoruuden valheeksi.
"Tulin katsomaan", sanoin kun hän oli lähellä minua, vaikka "tulin todistajaksi" olisi kenties ollut täsmällisempi ilmaus.
"Miksi?"
"Olen sen sinulle velkaa."
"Minä olen paha."
"Niin oletkin." Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. "Mutta sinä teit hyvän teon, kun pelastit minut Gabelta."
"Tappamalla yhden miehen lisää? Omatuntoni tuskin huomasi eroa. Niitä on ollut niin paljon. Ainakin säästin sinut nöyryytykseltä."
Hänen äänensä kouraisi sydäntäni. Taivaalla kasvava valon kajastus oli vielä niin hento, että parkkipaikan valot paloivat yhä, ja niiden valossa minä katselin noita nuoria, niin nuoria kasvoja. Äkkiäarvaamatta, järjettömästi, minä purskahdin itkuun.
"Tämäpä mukavaa", Godfrey sanoi. Hänen äänensä oli jo etäinen. "Joku itkee minua lopun tulessa. Sitä en osannut odottaa." Hän astui kauemmas, turvallisen matkan päähän. Ja sitten aurinko nousi.

Lainauksessa huomaa Harrisin leikittelevän kirjan henkilöiden tunteilla. Sookie purskahtaa itkuun, johon Godfrey toteaa "tämäpä mukavaa".  Monissa kohdissa tässä teoksessa yhdistyi erilaisia tunteita. Lisäksi Harris osaa kuvailla tapahtumia juuri sopivan verran, ei liian paljoa muttei liian vähänkään. Tästäkin huomaa, miten suomennos ontuu hieman. Täytyy todellakin lukea joskus tämä kirjasarja englanniksi!



***

Veren voima / Charlaine Harris

Kuva täältä
Alkuteos: Dead Until Dark
Kustantaja: Gummerrus
Ilmestymisvuosi: 2001
Suomentanut: Johanna Vainikainen-Uusitalo

Sookie Stackhouse on tarjoilijana Merlotte's-baarissa, louisinalaisessa Bon Tempsin kaupungissa. Häntä voisi luulla tavalliseksi naiseksi, mutta sitä hän ei todellakaan ole. Sookie on telepaatti, joka pystyy kuulemaan kaikkien ajatukset. Tai ainakin hän uskoi niin, kunnes eräänä iltana Merlotte'siin saapuu mysteerimäinen vampyyri, Bill. Bill ja Sookie rakastuvat toisiinsa ja Sookie huomaa vampyyrien olevan jotain aivan muuta kuin julkisuus antaa ymmärtää.

Veren voima on Sookie Stackhouse -sarjan ensimmäinen osa. Aihe kirjassa on mielenkiintoinen ja erilainen: vampyyrit elävät (julkisesti) rinnakkain ihmisten kanssa keinoveren ansiosta. Tosin vampyyreilla ja ihmisillä on erilaiset oikeudet ja velvollisuudet.

En ole ikinä onnistunut suuttumaan kirjan henkilöille, mutta Sookie saa vereni kiehumaan! Veren voimassa korostetaan miten "viaton, sievä, seksikäs ja blondi" Sookie on ja kuinka kaikki lähipiirin yliluonnolliset olennot ovat jollakin tapaa ihastuneita häneen. Lempihahmokseni nousi kuitenkin Eric, Fangtasia-baarin omistaja. Hän on ilkeä, mutta pohjimmiltaan kohtelias.

Charlaine Harris on onnistunut kuvaamaan henkilöiden välisiä suhteita ja luonteita erinomaisesti. Joidenkin henkilöiden kohdalla näiden luonne ja vaikutelma välittyi erittäin hyvin. Kuten esimerkiksi Billistä sai sisäänpäin kääntyneen ja katkeroituneen vaikutelman melkein heti tämän "astuttua juoneen".

Teksti oli nopealukuista, mutta välillä ontuvaa. Olisi mukavaa lukea tämä alkuperäiskielellä, silloin tekstistä voisi saada enemmän irti. Myös etelävaltioiden murre toisi mukavan säväyksen!


***½

Iranilainen tytär / Jasmin Darznik

Alkuteos: The Good Daughter
Kustantaja: LIKE
Julkaisuvuosi: 2010
Suomentanut: Anu Nyyssönen

Iranilainen tytär perustuu tositapahtumiin ja kertoo Jasmin Darznikin äidin elämäntarinan.

Jasmin palaa äitinsä luo Kaliforniaan suremaan isänsä poismenoa. Järjestellessään isänsä tavaroita hän löytää sattumalta vanhan valokuvan, jossa tuntematon mies on kietonut kätensä Jasminin äidin, Lilin, ympärille. Lili ei aluksi suostu kertomaan kuvan miehestä mitään, mutta Jasminin palattua yliopistolle, hän alkaa saada äidiltään kasetteja. Kaseteissa Lili kertoo elämästään kotimaassaan, Iranissa.

Kaseteista Jasmin kuulee äidistään ja muista sukulaisistaan asioita, joita ei olisi voinut uskoa todeksi. Lopulta Jasmin alkaa ymmärtää Lilin puheita "kunnollisesta iranilaisesta tyttärestä" ja tämän kaipuuta Iraniin.

Iranilainen tytär on mahtava kirja, kun lukemisen aloittaa, sitä ei malta lopettaa! Tekstiä oli helppo lukea ja suomennos oli yllättävän sujuva. Kuvailua on juuri sopivasti, eikä turhiin asioihin takerruta.

Kirja herätti ajatuksia ja kummastusta iranilaisesta kulttuurista (ja varsinkin sen epäkohdista). En voi edes kuvitella, miten epäoikeudenmukaista naisten kohtelu vielä 1900-luvun puolivälissä on ollut! Länsimaissa ollaan vinguttu tuolloin naisten äänioikeudesta, jota Iranissa ei varmaan olisi edes uskallettu ajatella. Joitakin tapahtumista oli vaikea käsittää, en osaa oikein selittää miksi. Luulen, että  teos aukeaa minulle paremmin, kun luen sen uudestaan muutaman vuoden päästä.


****

Tummien perhosten koti / Leena Lander

Kustantaja : Kirjayhtymä
Julkaisuvuosi: 1991
Sivumäärä : 322

Juhani Jansson on ollut naimisissa kahdeksan vuotta ja on ylenemässä toimitusjohtajaksi. Rakkaus- ja työelämä siis sujuvat hyvin. Kuka voisi uskoa päältäpäin, että tämä mies on kiertänyt sijaiskodeissa? Juhani on yrittänyt unohtaa Saaren ja sen tapahtumat, mutta ne alkavat tulvia mieleen Juhanan pomon kysyessä Saaressa tapahtuneesta taposta. Taka-alalle työnnetyt muistot alkavat tulvia Juhanin mieleen...

Koiran hautajaisissa Juhanin isä on juonut liikaa. Hän uhkaa vaimolleen Mairelle tappavansa itsensä, lapsensa sekä Mairen, jos tämä jättäisi hänet. Yöllä Maire yrittää hukuttaa kuopuksensa (Saulin) ojaan, koska uskoo kuoleman olevan tälle parempi vaihtoehto kuin isän juopottelun seuraaminen. Juhani kuitenkin pelastaa veljensä. Naapurin ilmiannon seurauksena Juhani ja Sauli otetaan huostaan.

Tästä alkaa Juhanin kierto eri sijaiskodeissa. Lopulta hän päätyy Saareen, poikakotiin, jota johtaa Olavi Harjula omalaatuisilla menetelmillään. Saaressa asuu "potilaiden" lisäksi ainoastaan johtala Harjula, tämän vaimo ja viisi tytärtä sekä tilan- ja karjanhoitaja Tyyne. Alun vaikeuksien jälkeen Juhani ystävystyy muiden asukkaiden kanssa. Erityisen läheiseksi hän tulee Ilkka Salmen, poikakodin vanhimman asukkaan kanssa.

Jo kirjan alussa herää kysymyksiä. Kenen syytä Tyyne Koskisen kuolema oli? Miksi Juhanin vanhemmat käyttäytyivät sillä tavalla? Keneen voi luottaa? Ketkä rakastuvat? Kuka pettää?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Turun Kulhon saarelle, jossa toimi poikakoti vuosina 1925-1968. Olisi mielenkiintoista tavata kyseisen poikakodin entisiä asukkaita ja kysyä, millaista elämä Saaressa oikeasti oli. Olisikohan Leena Lander saanut inspiraation kirjaansa jonkun poikakodin asukkaan tarinasta.

Tummien perhosten koti on monen erilaisen tunteen kirja: siinä käydään kaikki tunteet rakkaudesta vihaan ja mustasukkaisuuteen. Kirja sai ajattelemaan laitosnuorten elämää, kokemuksia ja kohtaloa nyt ja aiemmin. Itse en tunne henkilökohtaisesti huostaanotettuja lapsia/nuoria, siksi minulla on ollut heitä kohtaan aika paljon ennakkoluuloja. Tummien perhosten kodin lukemisen jälkeen alan ymmärtää, että heidän menneisyytensä on erilainen ja saattanut täten vaikuttaa käytökseen.

Olavi Harjulan kasvatusmetodit ovat todellakin omalaatuiset, jos verrataan nykyaikaisiin lasten ja nuorten kasvatusmenetelmiin. Kuinka moni hyväksyisi eristyksissä olevan työleirimäisen poikakodin, jossa vannotaan selkäsaunan nimeen? Kirjan tapahtumien aikaan (1960-luku) lasten ruumiillinen kuritus oli vielä sallittua Suomessa (kiellettiin vuonna 1984) ja Harjulan koettiin onnistuneen erinomaisesti "poikien kesyttämisessä". Kirjasta välittyy Harjulan aito välittämisen tunne ja auttamisen halu. Minulle jäi ainakin käsitys, että hän piti pojista enemmän kuin omista tyttäristään, joihin ei ollut onnistunut luomaan läheistä suhdetta. Harjula pystyy olemaan oma itsensä poikien kanssa ja puhumaan näille helpommin. Harjulan kohtalo kirjan lopussa ei oikeastaan yllättänyt ollenkaan.

Teosta oli helppo lukea, mutta teksi ja/tai juoni tökkivät välillä, erityisesti kirjeiden kohdalla. Kirjan hyviin puoliin kuuluvat monipuoliset kerrontakulmat ja yllättävät juonenkäänteet. Lopussa jäi vaivaamaan, muiden poikakodin asukkaiden kohtalo ja kuka Harjulan tyttäristä päätyi naimisiin Juhanin kanssa. Kuitenkin Leena Lander on onnistuneesti yhdistänyt monen erilaisen henkilön tarinan yhteen kirjaan.


***½